"Kun ne tulevat tuomaan iltaruokaa, panen laskiämpärin päähäni ja piiloudun oven taakse, sittenpähän säikähtävät. Jos ne kerran niin kovasti toivovat hirviötä, niin saamansa pitää. En minä koskaan kuitenkaan tee sellaista. Jos tekisin, ne olisivat varmoja että olen taas tullut hulluksi. Tullut hulluksi ne sanovat, ja joskus mennyt järjiltään, niin kuin hulluus olisi suunta tai paikka johon mennään tai tullaan, tai tykkänään eri maa. Mutta kun ihminen tulee hulluksi, hän ei tule mihinkään uuteen paikkaan vaan pysyy siinä missä on. Ja joku toinen menee häneen. "
--
"On aamu ja aika nousta; ja tänään minun täytyy päästä tarinassa eteenpäin. Tai tarinan täytyy päästä minussa eteenpäin, kantaa minua mukanaan, pitkin rataa joka minun on kuljettava loppuun saakka, viheltäen haikeasti kuin juna, kuurona ja yksisilmäisenä ja tiiviisti lukkojen takana; vaikka minä ryskytän seiniä harteillani ja huudan ja itken ja rukoilen itse Jumalaa päästämään minut ulos.

Kun ihminen on itse tarinan keskellä, se ei ole mikään tarina vaan yhtä sotkua; pimeää pauhua, sokeutta, särkyneitä lasinsiruja ja pirstaleiksi lyötyä puuta; niin kuin pyörremyrskyn kouriin joutunut talo, tai laiva joka on törmännyt jäävuoreen tai syöksynyt alas putouksesta, eikä kukaan matkustajista ole voinut sitä estää. Vasta jälkeenpäin se alkaa muistuttaa tarinaa. Sitten kun sitä kertoo, itselleen tai muille."

(Margaret Atwood: Nimeltään Grace. Suomentanut Kristiina Drews. Otava 1997.)