Valvoin viime yönä lähes puoli viiteen. Yritin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Paitsi nukahtamislääkettä. Sitä nimittäin en enää aamuyöllä viitsinyt ottaa. Heräsin seitsemän aikaan ja yhdeksältä olin odottamassa tien varressa uimabussia. Matkalla luin yhden kirjan, nimeltään Pohjakosketuksia.  Lainasin sen eilen kirjastosta (myös kansikuvan takia). Parasta tässä kirjassa oli Mirja Sinkkosen kirjoittama teoreettisempi osa. Miksikö? No kun sopi minuun kuin nyrkki silmän... Paloja löysin vielä muistakin teksteistä, mutta en kenties riittävästi, sillä en tunne omakseni sitä Jumalaa, joka on kirjan omakohtaisissa kokemuksissa vapahtamassa.

Uimassa oli jälleenkin ihanaa. Olen nyt käynyt kahdesti viikossa puolitoista tuntia, uimassa, jumppaamassa, juoksemassa – vedessä. Eläkeläisten yhteiskuljetukset loppuvat kahden viikon päästä, ja silloin minun pitäisi jatkaa sitä tiistaireissua yksin. Olen vieläkin epävarma kuski, viime lauantaina sain eräässä mutkassa auton juuri ja juuri pysymään tiellä. Mutta luotan, että kevät tulee. On parempi ajaa.

Olen edellisen postauksen kommentteihin vastannut muutaman kerran. Kuitenkin niissä olisi edelleenkin kokonaisen kirjoituksen verran jutunjuurta. Asia valaistui minulle pikku hiljaa. Onhan ristiriitaista, että kirjoitan siitä, miten vaikea on löytää sanoja kaiken käsittelemiseen, kuvaamiseen, ilmaisemiseen. Sanoja ei ole, tai jos onkin, ne ovat hukassa, minulta. Minulla ei ole sanoja kertomaan omasta olemisestani, mutta kuitenkin kirjoitan kahdellakin kielellä haparoivasti siitä, mikä minussa on. Jos minulla ei ole kieltä itsessäni tai en osaa sitä muille ilmaista, miten monikaan voisi sanoa juuri mitään siitä, mitä kirjoitan. Virolaisen Tiinan ajatuksissa onkin, että vieraat ajatukset ovat vieraita, olivat ne sitten omalla tai toisen kielellä ilmaistuja.

Sanojen itsestäänselvyys minulle ei ole sitä monelle muulle. Sen olen tiennyt aina, mutta se on myös viime aikoina reaalistunut varsin selvästi. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, aina yhtä vilpittömästi siitä, että onkin epäsovinnaista repiä itsensä auki, kuin kaataisi metsän avohakkuuksi. Kuitenkin näiden palasten jäsentäminen ja tarjoileminen uusina sanoina itselle sekä todellisille ja potentiaalisille lukijoille on oikeastaan samalla oman elämän uudelleen puitteistamista, sen kankaan loimilankoja, josta itseäni rakennan. Ylösrakennuksesta ei liene mahdollista puhua, sillä varsinaista uudistumista ei juurikaan tapahdu. Kirjoittaminen on tapa tehdä näkyväksi (ja siten yhdellä tapaa todelliseksi, olevaksi) se, missä rimpuilen ja polkujani kuljen.

Edellisen kirjoituksen kommenttiosiossa Piia kirjoittaa siitä, että aluksi hän ahdistui lukiessaan lokikirjaani. Tuulia hämmästeli sitä, että en erityisemmin osoita, että kaipaan sääliä. Näitä asioita jäin miettimään. En nimittäin ainakaan tunnusta kirjoittavani selittääkseni. Koetan pukea sanoiksi sen, mitä tapahtuu, mitä tapahtuu todella. Ei sitä sääli paranna, ei liioin välttämättä myötätuntokaan toiseksi tee, muuksi muuta. Minä olen se kipu, jonka koen, se mustuus, jossa asun, ne valonsäteet, joita särkyneistä raoista jolloinkin tulee esiin. Ei kai siis ole ihme, että lukiessaan ahdistuu, jos lukee ahdistuksen sanoja, ilmiasuja? Olen iloinen kommenteista, palautteesta. Dialogi, yhteys, tekee ihmisestä ihmistä.

*****

Jällegi olen rõõmus sellega, et ka võõrad mõted siiski arusaadavalt saan siia kirja panna, üks kõik, kas omas või teise keeles. Tegelikult eesti keel ongi mulle mingisugune varjukoht: tuttav, lähedane ja mitmetele mitte-arusaatav. On ju ka nii, et lihtsalt isegi keel ise ei ole igaühele ühel kombel mõjutav. Õnneks, eks?

*****

Kudoin itseni uuvuksiin poikaskanin villapaitaa tehdessäni, kuten muistatte. Olen kuitenkin yhä mukana Lankahamstereissa, mutta suojellakseni varastojani olen kutonut enimmäkseen ohuesta mohairista. Huiveja, joiden tekemistä ei tarvitse ajatella. Huiveja, joiden vastaanottajaa ajattelen lämmöllä. Laitanpa muutaman epätarkan kuvan lukijan ihmetykseksi:

Tunnen ennast lõpuni kurnatult selle lõpmatu kampsuniga, mis küll sai valmiks, kuid mitte olümpiamängude tähtajal. Pärast seda ma ei ole üldse lõnga ostnudgi (tagavara ikkagi on olemas, siiamaani olen ka veel Lankahamsterites kaasa). Imelik küll, olen kudunud märtsil enimalt mohhairist ning kulutus on väga väike. Mis ma siis tegin: ikkagi salle! Nendest on siin paar vasakukäega tehtud pilti:

Pingottamattomana tässä kuvassa on Fifi ennen niin paksumahaiselle, mutta nyt kovin hoikalle Lauralle. Lanka tuntematonta ohutta mohairia. Selle saadsin sõpranna rõõmuks. Lõng mulle hoopis tundmatu, aga väga peeneke kid mohairi taoline see küll oli.

Tämä suklaanruskea huivi on hieman paksummasta mohairista, niin ikään Ullan ohjeella (Marjutin malli). Tämän panin mukaan itsetehtynä työnä Nordisk Hemmelig Vänin viimeisen kierroksen pakettiin, jossa piti olla jotakin omatekemää. Paketti meni Kristelille. Selle sokolaadibruuni salli saadsin omale Põhjamaade Salajane Sõprannale, kes seekord juhtus olema soomlanna Kristel. Õpetus on Ullast (tasub tutvuda!) 

Ja vielä yksi huivi, jonka luultavasti pidän itse, on tehty Sandnesin Mirelle-langasta:

Veel üks, Sandnessi Mirelle-lõngast sall, loodetavalt omale:

Kuvat ovat A:n ottamia, joten en valita laatua!

Iloisiin kuulemiin ja näkemiin!

Nägemiseni!