Kuolemasta on paha puhua, itsemurhasta miltei mahdoton. Olen ollut viime päivät H:n perheessä, jossa isä ensin katosi ja sitten löytyi, mutta ei enää palannut. Minulla on syli, sanoja vähän, mutta olen itsepintaisesti tarjonnut läsnäoloa. Miten riittämättömältä tuntuukaan. Voimattomalta ja osaamattomalta. Avuttomalta ja merkityksettömältä. Turhalta. Ei ole edes oikeita sanoja, tai onhan niitä. Mutta sellaiset sanat kuin ruumiinavaus, hautaustoimisto, krematorio, kuolintodistus, aseen deaktivointi, tuhkauurna, kriisiryhmä, mielenterveystoimisto, perunkirjoitus tuntuvat kovilta ja kylmiltä. On kuin kiroilisi. Pitäisi oppia puhumaan moralisoimatta ja syyllistämättä. Ja syyllistymättä.

Järki ei osaa selittää. Ja tunteet lisäävät kaoottisuutta. Eteenpäin rämpiminen on jatkuvaa kompastelua. Ja jos itse pysyykin pystyssä, huoli ja hätä muista kaataa kyllä. Kuolemaan on vaikea valmistautua. Kun ihminen sairastaa tai on jo vanha, asiaa voi koettaa ymmärtää. Mutta kun kaikki tapahtuu äkkiä ja yllättäen, ilman varoituksia, on mahdotonta olla valmistautunut. Ja auttaisiko sekään? Poikaskani on ollut itsetuhoinen pitkään, ja viimeksi tammikuussa tilanne oli akuutti. Ja ei muuta kun kotiin. Kysyttiin vain, pärjääkö hän kotona. Ei kysytty, pärjäävätkö muut. Mutta nyt, tämän herra H:n tapauksessa, kukaan ei osannut odottaa mitään tapahtuvaksi.

Itsemurhan vaikutusta voi kuvata kivellä, joka heitetään veteen; se levittäytyy laajenevina renkaina aina vain pitemmälle, jopa sukupolvien päähän. Läheisen itsemurha jättää jälkeensä tyhjyyden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunteita, joista selviytyminen vie useita vuosia. Sanotaan, että itsemurhan tehneen omainen on myös vaaravyöhykkeellä: hänen itsemurhariskinsä kasvaa huomattavasti. Omaisilta puuttuu riittävä tuki. Yritykset puhua tapahtuneesta koetaan helposti kylmyydeksi, syyllistämiseksi ja hylkäämiseksi. Puhumattomuus, syyllisyys, häpeä ja eristäytyminen voivat tehdä sairaaksi.

Televisio ja elokuvat ovat tehneet kuoleman näkyväksi. Kuoleman julkiseksi tekemisellä kätketään kuoleman läsnäolo kuitenkin entistäkin tehokkaammin. Median  kuolleet ovat aina jossain kaukana; kuolema sattuu aina vain muille jossain muualla, se ei ole koskaan läsnä täällä ja nyt. Siksi vain muut ihmiset kuolevat. Kuolleen läheiset ovat toisia samalla tavoin kuin homoseksuaalit, prostituioidut, narkomaanit. Mielikuviemme kuollut voi olla enimmäkseen tapettu.

Itsemurhan tehnyt ei kenties ajattele tekoaan kuolemisena vaan ratkaisuna tilanteeseensa, ajatuksiinsa. Uskon, että tekemisen hetkellä mitään muuta ratkaisua ei ole näkyvissä. Jos olisi, niitä käytettäisiin. Teon tehnyt on syyllinen, sillä valinta on hänen.  Eikä hän kuitenkaan ole syyllinen: vaikenemisen ja voimattomuuden kulttuuri ei juuri auta. Läheiset miettivät tuskaisesti mitä olisivat voineet tehdä toisin, miten olisi voinut auttaa, olla toisella tavalla, jättää tekemättä, tulla tehneeksi. Syyllisyys ja pelko tapahtuneesta vuorottelevat ja saavat aikaa paljon pahaa mieltä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä kuollut kävi mielessään läpi. Siksi on meidän muiden helpompaa vain muistaa hengitellä ja elää hetki kerrallaan.

Kolmannet hautajaiset tänä vuonna koettelevat. Olemme puhuneet paljon keskenämme. Useimmilla ihmisillä lienee elämänsä aikana niin mustia aikoja, että miettii kaikkia mahdollisia ja mahdottomia. A. sanoo olevansa niin utelias elämälle, että on siksi jaksanut. Minä luulen olevani niin heikko, että murenen mieluummin kuin katkean. Niin kauan kuin tunnemme tuskaa, olemme elossa.

 - Lankoja olen hypistellyt entistä enemmän. Vilpitön kiitos Eevalle yllätyksistä vaihtolankojen mukana. Sitä varten kai me ihmiset olemme, toisiamme varten.