Kevään valo lisää masennusta. Masennus ja masentuneisuus lienevät toistensa  lähikäsitteitä, vaikka niitä käytetäänkin usein synonyymeina. Masennus on sairausluokitus, tila; masentuneisuus taas kokemus, oire. Jokaisen ihmisen masennus poikkeaa kaikista muista. Minun masennukseni on musta, vaikka valo ulkona lisääntyy. Elinvoima ja usko tulevaisuuteen on edelleen poissa, kovin kauas ei voi nähdä. Elän edelleen päivissä, en viikoissa. Päivämäärät, joita on kalenterissa kauempana ja joilla kuitenkin on elämäni kulun kannalta merkitystä, ovat vielä vailla sisältöä. Tyhjyys, tulevaisuudettomuus, syyllisyys, levottomuus, aloitekyvyttömyys ovat päällimmäisiä. En juuri itke tai ole vihainen, en myöskään naura. Aamut ovat pahimpia. Joskus joku asia menee hyvin, mutta kun yksikin tökkii, siitä tulee koko maailman täysi. Minulta puuttuu suhteellisuudentaju. Lasini eivät ole ruusunpunaiset vaan harmaat. 

Lisääntynyt valo ja lintujen elinvoimainen karjuminen vaatii minua samaan rytmiin: valoon, heräämiseen, kasvuun, vihreyteen. Ympäristö vaatii pois itsesäälistä, ryhdistäytymään, ottamaan itseään niskasta kiinni. Kun ei onnistu niin ei onnistu. Entistä puhtia ei ole. Joskus masennukseni oireet peittyvät fyysisen oireilun alle. Raja alakulon, surun ja vaikean masennuksen välillä on varsin liukuva, mutta vain jälkimmäiseen kuuluu itsehalveksunta.  Kaipaan silti tukevia askelmia jalkojeni alle. Joskus kadonnutkin pallo löytyy. Vaikka se voi kyllä hävitä uudemmankin kerran, mutta silloin se aina löytyy nopeammin. Tällä kertaa se on kuitenkin liian kauan hukassa... Pitäisi olla haaveita, jotta kestäisi. En osaa haaveilla, koska se ei ole realistista. Tulevaisuus on mahdoton kuvitella, minkäänlaiseksi. Ei, en minä ole kyyninen. Mutta olen, olemassa. To be ei ole sama kuin to exist. MOT.

Viime yönä valvoin poikkeuksellisen pitkään, havahduin vähän  väliä. H:n kuoleman jälkeen näin ensimmäisen kerran unta ampumisesta. Tietenkin uni oli sekava. Aluksi olin tekemässä minulle mieluisia asioita: käännöstöitä virosta ja kutomista. Olin läheisten ihmisten kanssa matkalla. Äkkiä olimme taas työmaallani, jossa tekemäni työ mitätöitiin ja tuhottiin. Sain riuhtaistuksi itseni irti, mutta jouduin piiloutumaan. Nukahdin piilopaikkaani, ja kun taas havahduin,  joku piti aseen piippua ohimollani. Teeskentelin nukkuvaa ja ajattelin, että näinhän kaikki ratkeaa. Herätyskello siirsi tajuntani arkipäivään.

Tein beesiä fifiä TKA:ssa. Olen edelleen ulkopuolinen. Kun puhun, kukaan ei kuule. Olen muusta maailmasta. Sanon niin vähän, sillä olen tyhjä. Päivät ovat lyhyet. Kori on täynnä lappuja ja kappaleita, joista olen kiskoneut puikot pois, langat ovat solmussa, eivät purkaannu sievästi. Aikako parantaa? Minkä? Niin, diagnosoitu sairaus. Yksi niistä. Ensimmäinen. Lisäksi viisi muuta. Jääkausi ilman jäätä, tulvavesi vailla menstruaation uudistavaa voimaa.

En osaa olla itse, yksin. Ihminen tulee ihmiseksi vain yhteydessä ja suhteessa toiseen. Mutta yhteys on luotava, sitä on ylläpidettävä, sen voi katkaista tai kadottaa. Liian suuri osa yhteydenpidosta on selittelyä. Yhteys itseen on myös olennainen, sillä muuten ei voi olla. Ja siinä vasta niitä suodattimia onkin. Sen tietämiseksi riittää – vai riittääkö –  kuunnella omia puheitaan  ja ajatustensa moniäänistä vuoropuhelua. Selitykset ovat osoitus mielen uudistuvasta taidosta, elleivät suut syytäisi samoja totuuksia – ei niinkään sammakoita vaan fraaseja – tilanteesta toiseen, samoja joka suusta. Voima ja yhteyden mahdollisuus hukkuvat yritykseen pitää yllä kaunista kuvaa omasta itsestä, olla oikeassa, olla armoitettu ennalta osaaja ja tietäjä. Jos kuva säröilee, syy ei ole minussa. Sitä varten ovat toiset. Minä on osoitettava viattomaksi ja avuttomaksi, uhriksi jota on pakko puolustaa.

Elämä on peliä eikä aina niin tahatonta tai tiedotonta. On liian vaikea on katsoa itseään ja tunnistaa, tunnustaa mihin käyttää ja tarvitsee selitysten peliä. Vaikeinta on uusiutua kuin luonto keväällä, herätä, kävellä ulos kehästä. Miten oppisin luopumaan yrityksistä manipuloida elämää, itseä ja toisia?

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus huutaa täysillä, vaikka A. nukkuu päiväunia. Minä opettelen elämistä.