päivä päätä käännellessä, sanoi vanha kansakin. No, olenhan istunut ja kutonut. Pikkupojan paita on vailla toista hihaa ja kaarroketta. Tänään valmistin vaaleanpunaisen fifin, joka oli alettu jo tammikuun puolella. Mutta kun sain lankaa siihen vasta keskiviikkona. Ei, se ei ollut hamsterilankaa, se oli jo aiemmin varattu. Veljen likkojen pontsot lähtivät matkaan ja pääsivät perillekin. Niin hosumalla laitoin taas postiin, etten kuvaamaan kerinnyt sitä sinistä. Ja olympiatyötä en voi alkaa vielä.

Eilen uhmasin pakkasta ja kävin kauppareissulla - puolen tunnin lenkki vain. Tänään olen ollut koko päivän sisällä ja A. kävi vain ostamassa tupakkaa itselleen. On jo iltapuoli ja unirytmi on taas pahan kerran sekaisin. Pitäisi päästä ajallaan maate... mutta kun ei. A:lla on töitä, joita se ahertaa pikkutunneille. Enkä minä saa nukutuksi yksin. Tosin eilen oikoluin viimeisimmän suomennoksen, jota A. pääsee viimeistelemään noiden taittotöiden valmistuttua. Poikanenkin on vielä Tampereella, ja arvatenkin lähes rahaton, niin että se vielä ehtoonkamussa säntää hakemaan tupakkaa täältä. Myönnetään, ylihuolehtiva äiti. Vaan ei se enää auta. jos aikanaan pääsinkin helpommalla tekemällä itse, enää se ei ole automaattista.

Kävin kylässä. P:llä. Torstaina. Hän on entiseen laihin ahkera ja aikaansaapa. Tunsin itseni tarpeettomaksi ihmiseksi. Minulla menee koko päivä siihen, että käyn lenkillä tai kaupassa tai uimassa tai kylässä. Ja mitään muuta en saakaan aikaan sinä päivänä. Normaali ihminen tekee tuon kaiken työpäivänsä päälle ja huoltaa vielä perheensä. En ymmärrä, miten kykenen palaamaan töihin, kun en tunnu kykenevän selviytymään näistä päivistä.

Olen aika puhumaton. Ajatukset kiertävät kehää ja ovat tyytyväisiä siihen. Ulostulemiseksi ei ole sanoja.  Ensi viikon lopulla luovun viimeisestä luottamustoimestani. Käyn myös kylässä, L:n luona. Odotan sitä kovasti, mutta aikaa on kuitenkin liian vähän... Vanhuuden merkki, kun kotona on kaikkein paras nukkua. Sitä paitsi olen käymäläasioiden kanssa kuin vaari-vainaa: reitin on oltava selvä, milloin tahansa hätä yllättääkin.

Oodan ikka et saan jälle Eestisse. Et mul pole siin Soomes maakodu või lapsepõlvekodu kuhu minna, mulle meeldib nautida hetkest päris Eesti maal. Mitte lihtne seletada, aga minu kogemuset näiteks Pärnu-vanaõnu juures on sellised, nagu oleksin jälle oma lapsepölve joudnud: vaikus, rahu ja isegi ümbritsev lõhn rahustavad, inemesed on lõbusad ja rõõmsad, elujõukad. Kõike seda, millega mina momentil ei saa hakkama. Sirvin ei tea mitmendat korda Eva Parki raamatud Lõks lõpmatuses. Ongi nagu minu elust, aga mõtemaailma tasemel...

Ütelge, mulle, palun, kuidas on see villikani eesti keeles? Metsik jänes?