Haluaisin uskoa tuohon toteamukseen. Johanna Jokipaltion lastenkirjassa Kas kummaa punaista lankaa Toivo-niminen mies seuraa lankaa ja saa elämälleen suunnan. Lanka on auttanut pysyttelemään pinnalla viime päivinä. Lanka on turvallinen, pehmeä, jatkuva. Sen voi katkaista ja se voi katketa, mutta sen voi myös liittää silmukoin kudelmaksi, sidokseksi. On ollut hyvä huomata, miten tämä lankayhteisö auttaa silloinkin, kun sitä ei osaa odottaa. Ja ennen kaikkea juuri silloin.

Iltapäivällä lenkkiaikaani on jo valoisaa. Tosin tänään laiskotti enkä lähtenyt enää ulos, kun tulin poliklinikkareissulta. Valoa ei vain täällä kaninkolon varjossa oikein huomaa. Sitä paitsi verhot ja kaihtimet ovat kiinni. Ja ovet. Ja puhelin. Tätä kirjoittaessani odotan Poikasta kylään. A. meni virontunnille. Laitan kohta saunan lämpiämään.

Kyllä minä yritin kunnollisia kuvia ottaa, mutta kärsivällisyys ei riitä. Vaikka enimmäkseen istunkin hypistelemässä ja katselemassa lankaa, on jotain tullut valmiiksikin, enimmäkseen viime viikolla. Pari ainaoikein-huivia joutilaista langoista.

Kirkkaanpunainen on ikivanha räsymatto... Paksu, 15 cm leveä huivi on Jumbo Softia. Ohut, kapea huivi on Novita-klubilaisten lankavaihdossa saamastani On Linie Smash BonBon -langasta. Sitä on mukava hypistellä, se on kuin rukousnauha. Ei tuo nimeltämainitsemattomien neulelehtien ohje "kudo ainaoikein niin kauan kuin lankaa riittää" ole ollenkaan hullumpi.

Hippy-pontso on velikanin likoista sille, jolla jo aiemmin jonkinlainen onkin. Sille toiselle, siniselle, "jolla ei kuule ole minkäänlaista pontsoa",  en ole vielä saanut aikaiseksi. Lanka on jo otettuna tänne olohuoneen puolelle. Hippystä tulee paraikaa myös Bibo.

Pienimmälle JP:lle tekemäni paita valmistui (saumat!) eilen. kuten näkyy, olen lintsannut hihojen kuviossa. Koko on 110 cm ja lankana Nalle. Isompien poikien paidat ovat vielä ajatuksissa. Olisi kai pitänyt aloittaa vanhimman koosta, sillä vaikka hän kasvaisi siitä ulos, olisi vielä pari pienempää käyttäjää.

Kun tulin tänään kaupunkireissulta, oli postilaatikossa odottamassa kirje. Ei laskun laskua, mutta kirje. Ulkomailta. Belgiasta. Olinkin jo odottanut sitä, sillä Hanna-ystävästäni ei ole hetkeen kuulunut. Mutta yllätys oli melkoinen: kirjeestä paljastui kimalteleva pieni villikani-rintaneula! Villikanin kimalluspäiviin! Ja kortti oli täynnä keltaisia auringonkukkia! Sitten vasta rupesin tutkimaan lähettäjän nimeä: AnneV.

Paitsi että oli ajatellut minun kaninkoloista elämääni, hän oli nähnyt vaivaa, etsiäkseen osoitteeni – ja vain ilahduttaakseen minua! Itku oli herkässä, uskotte varmaan. Ja vaikka oikeastihan me ihmiset olemme täällä maailmassa tuottaaksemme toisillemme iloa, on pyyteetön muistaminen ani harvinaista. Tässä kuvassa uusi inkarnaationi on vähän ujona, mutta se kimaltelee!