Jotkut arvelevat, että blogini sisältö on näivettynyt. Yleisö kaipaa siis verta kentälle: lisää varjoja. Pianhan niitä varmaan ilmaantuu, kun päivä pitenee jatkuvasti, sanovat. Näivettymiseksi laskettaneen se, että enimmäkseen vain listaan töitäni ja näytän niistä kuvia. Olkoon sitten niin. En kuitenkaan tunnusta, että kutomisesta olisi tullut vain suorittamista. Kaikkiaan se on kyllä pääasiallisin työ tällä hetkellä, siinä menee aika. Langan juostessa voi samalla miettiä omiaan, hiljaa. Toisinaan on televisio auki. A. naputtelee suomennosta selin minuun, mutta olen tyytyväinen.

Merkillisellä tavalla olen taantunut, siltä ainakin tuntuu. Ajatukset kiertävät kehää ja juuttuvat paikoilleen. Jaksan kyllä huomata puutteita ja ärsyyntyä asioista, mutta ei minusta ole rakentavasti kommentoimaan tai viemään tilanteita toiseen suuntaan. Lieneekö se sitten aloitekyvyttömyyttä vai pelkästään kyynisyyttä? Pääsen maaliskuussa toimintakyvyn arviointiryhmään. En ole kuitenkaan varma, mitä muuta apua siitä voi olla, kuin sen toteaminen ääneen, että toimintakyky on nollassa.

Tämän päivän Nelosen uutisissa oli irrallisenoloinen viittaus ja toimitettu insertti siitä, miten neulovat nuoret naiset ovat valtaamassa Suomea. Siis niitä on enemmän kuin ennen. Uutisessa puhuttiin "ompelukerhoista, jotka kokoontuvat julkisille paikoille tai jonkun kotiin neulomaan ja juoruilemaan". Juoruilla-sanaa käyttivät niin uutisankkuri (mies) kuin insertin toimittanut nainen. Asiaa ei kommentoitu mitenkään kolmen nuoren rouvankaan suulla. Jutussa viitattiin myös neuleblogeihin, joita on "enemmistö suomalaisista blogeista". Ei selvinnyt, onko uutisen naisista jollakulla blogi. Kenties Nelonen oli ainoa kanava, jonka uutisissa ei ollut aihetta vielä mainittu. Minä kuitenkin pidin asioita, niin uutista kuin sen teemoja, irrallisina.

Olen tunnetusti herkkä sanoille ja niiden semantiikalle. Sanoilla on melkoinen vaikutus ilmaista asioita erityisesti silloin, kun niiden tarkoite on abstrakti. Sanojen tunnepitoisuus on merkittävä. Niin kuin nyt tämäkin juoruilla. Sehän on eri asia kuin juoruta. Kumpikin sana on sisällöltään samakantainen: kertoa salaisuuksia, puhua takanapäin tai pahaa. Juoruaminen voi olla mitä tahansa tyhjänpäiväistä puhetta. Juoruileminen sisältää frekventatiivisen, toistuvuuden ja jatkuvuuden merkityksen johtimen. Eli jos ompeluseura juoruilee, siinä vaihdetaan tarinoita ja salaisuuksia, eikö niin? Tunnettuahan toki on, että mikään ei ole niin mukavaa kuin puhua muista selän takana! Mietin, mitä muita verbejä olisi ollut tarjolla. Yhtä huono varmaankin olisi ollut höpöttää, koska se sisältää erityisesti naisille ominaisen turhan puhumisen merkityksen. Keskusteleminen koetaan kenties liian tavoitehakuiseksi tai viralliseksi. Mahdollisia muita verbejä, neutraalimpiakin, voisivat olla vaikkapa rupatella tai jutella, tai vaihtaa kuulumisia.

Äskettäin olen tarttunut myös toiseen ilmaisuun blogijutun yhteydessä. Helsingin Sanomissa jouluaattona kirjoitti Vieraskynä-kolumnin Teppo Sintonen. Hänen tekstinsä otsikkona on  "Blogien kirjoittajat hakevat hyväksyntää identiteetilleen". Luin tämän tekstin vasta joulun jälkeen, ja olisin halunnut siihen vastata. Nykytilassani vain sana ei tule lihaksi niin kuin haluaisin. Puutun kuitenkin muutamaan asiaan. Sintonen määrittelee kirjoituksessaan, että blogit ovat yksityishenkilöiden kirjoittamia päiväkirjoja Internetissä. Hän perustelee niiden suosiota muun muassa sillä, että ihmisellä on tarve tulla huomioiduksi ja että hän etsii näin paikkaansa narratiivisessa eli kertomuksellisessa tavassa olla olemassa. Hän löytää myös tukea blogistin yhteisöllisyyden kaipuulle, koska sosiaaliset verkostot nyky-yhteiskunnassa ovat löyhät ja toisenlaiset kuin aiemmin. Sitten Sintonen toteaa, että  "-- oman identiteetin hyväksennästä on tullut hankittava – ei saatava – ominaisuus". Hän jatkaa, että "elämän merkityksellisyys syntyy siten vuorovaikutuksessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunnustavat tekemistemme merkityksellisyyden".

Sintonen tekee sitten joukon päätelmiä: elämämme on merkityksellistä, jos joku muukin lukee siitä ja saa siitä merkitystä omaan elämäämme. Tämä siis sisältää sen presupposition, että muutoin se ei ole merkittävää.  Julkisesti kerrottu kertomus on merkittävä. Hän antaa kirjoituksensa lopuksi synninpäästön meille tavallisille blogisteille: "myös nämä pienemmän lukijamäärän saavuttavat elämänkuvaukset ovat merkittäviä omissa piireissään ja ennen kaikkea kirjoittajilleen." Hän äityy vieläpä sanomaan, että "--filosofi Descartesin ajatteleva subjekti – ajattelen, siis olen – ei ole enää merkityksekkään olemassaolon perusta, vaan se on blogeja kirjoittava kertoja-subjekti tyyliin "kirjoitan blogeja, siis olen"."

Miten ja miksi sitten reagoin tähän kirjoitukseen vielä pari viikkoa ensi lukemisen jälkeenkin? Ensinnäkin samastun: olenhan blogin kirjoittaja. Olen myös ihminen ja elän nykymaailmassa. Yksi yhteiskunnallinen – eikä vähiten yhteisöllinen – keskustelufoorumi on Internet. Olosuhteiden ja omien valintojen pakosta se on minullekin tällä hetkellä melko tärkeä ja aika ajoin jopa yksinomainen. Kiinnitin huomiota kolumnin otsikkoon (ja vaikka se olisi toimituksen, sama toistuu sisällössä): hakee hyväksyntää identiteetilleen. Hyväksynnän hakeminen on osoitus siitä, että on alemmuudentuntoinen, että itsetunto ja jopa koko olemassaolo on riippuvainen siitä, että kykenee kirjoittamaan elämisestään niin, että toiset silittävät päätä. Olkoon vain minulla huono itsetunto, mutta en silti kerjää ja anele hyväksyntää (mitä nyt vähän joskus rutisen puuttuvista kommenteista).  

Olen samaa mieltä siitä, että narratiivinen tulkinta on erinomainen olemassaolon jäsentämisen tapa. Olemme osana suurta kertomusta.  Kaikkien ihmisten vahvuudet eivät ole narratiivisuudessa, mutta ehkä he eivät sitten kirjoitakaan blogeja. Eikä Internet ensisijaisesti ole narratiivinen vaan aika niukan väläyksellinen ja hetkittäinen, pikemminkin (liikkuvan) kuvan kautta identifioituva paikka. Olen samaa mieltä myös siitä, että ihmisen olemassaolo saa merkityksensä ensisijaisesti vuorovaikutuksen kautta. Koko ajanhan sitä peilaa itseään ympäristöönsä niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki viestintä on viestinnän osapuolten hyväksymistä. Se, että on vuorovaikutteisessa suhteessa muihin ihmisiin, rakentaa jo sinänsä ihmisen identiteettiä ja vahvistaa sitä. Tai on vahvistamatta. Ei Internet ole mikään erillinen osa yhteiskuntaa, johon mennään sisään ja luodaan siellä sellainen identiteetti kuin halutaan ja sitten lähdetään hakemaan hyväksyntää sille. Olemassaolo on ennen (blogin) kirjoittamista. Minä kuitenkin uskon, että descartilainen olemassaolo on ensisijainen, merkityksellinen. Se on olemassaolon perusta. Ilman sitä ei voi olla Sintosen tarkoittama "blogeja kirjoittava kertoja-subjekti", jos sellaisia itsenäisinä on sitten olemassa.

Identiteetin määrittelyn tavoitteet ja välineet ovat silti aika pitkälti median varassa. Siksi en hyväksy sitä vähättelevää asennetta, joka Sintosen kolumnista välittyy. Sitä, että tietynlainen itsensäpaljastaminen on Matti Meikäläiselle sallittua, koska hänen sosiaalinen turvaverkkonsa ja elämänpiirinsä on niin olematon ja hän itse niin hukassa, että tilittäköön vain tuntojaan tavallisten ihmisten blogeja pullollaan olevassa Internetissä. Jos Sintonen olisikin Matti Meikäläinen. Mutta kolumnin alla lukee,  että hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja työskentelee tutkijana JY:ssä. Siis niitä, joiden kautta arvofilosofiaa suodatetaan. Vaan ehkäpä hänkin vain hakee hyväksyntää identiteetilleen julkaisemalla kolumnin Helsingin Sanomissa. Palkkiota vastaan ja kenties vielä virka-aikana.

 

5.1.2006

Kyllä, kyllä minä huomaan varjot, vaikka en saa istutuksi tähän näppäimistön taakse ja puhutuksi niistä. Täällä sisällä kaikki on hämärää, mutta olen käynyt joulun jälkeen päivittäin ulkona. Kun katuvalot palavat, varjot kulkevat edestä taakse ja takaa eteen. Asiallisesti ottaen minun pitäisi olla parempi, kun käyn ulkona ja luen, ja käsityötkin etenevät. Mutta tunnen olevani entisen välinpitämätön. Tulevaisuutta on niin vaikea nähdä. Iloisia asioita ei vain tapahdu. Ehkä odotan liikaa? Ehkä odotan muuta ihmettä kuin elämä itse. En tiedä. Valo puuttuu.