Ninnin haaste: Mitä neulominen on antanut sinulle ja mitä hyvää se on saanut aikaan?

Retrospektiivinen analyysi on toisaalta helppoa, toisaalta vaikeaa.

No, pikkulikkana 1960-luvun alussa, olin mummun likka. Mummu kuului siihen ihmislajiin ja ikäpolveen, että aina piti olla jotakin hyödyllistä tekeillä. Ihan "olla vaan" ei voinut. Niinpä käsitöiden vuoro oli yleensä ilta- ja pyhäaikaan, kun arkiaskareet eivät vieneet kaikkea aikaa. Enimmäkseen mummu kutoi (siis neuloi) ja virkkasi. Tiedän hänen osanneen myös monia muita konsteja, esimerkiksi kirjonnan (pyyheliinapeitteet ja pöytäliinat), ja elantonsa hän oli saanut myös kolmannen polven täkintikkaajana. Meillä oli täkkipuut. Mutta miten tämä liittyy minuun?

Vietin paljon aikaani alakerrassa mummun ja vaarin kanssa. Voin kuvitella varsin elävästi illan tai pyhäiltapäivän, jolloin mummu istui sängyn reunalla omassa alkovissaan kuunnelmaa tai sävellahjaa kuunnellen, ja minä istuin lattialla, samassa hommassa ja kummallakin oli kudin (siis ei neulin) kädessä. Yleensä siinä sai olla rauhassa, mutta joltakin päivältä mieleen muistuu tasainen, toistuva, korvia viiltävä ääni, josta sitten tulikin sanomista. Vaari teroitti viilan kanssa sahaa keittiössä! Mummu opetti minulle peukalokiilan, puolipatenttikantapään, raglankavennukset, palmikoinnin ja helmineuleen. Lisäksi opin virkkaamaan pitsiä, sillä tottahan nyt pyyheliinoihin pitsit laitettiin, vaikka 1970-luvulla tulivat pussilakanat, ja erillisiä alus- ja päällyslakanoita ei juuri kukaan enää käyttänyt. No, kuluneista lakanoista jäi sopivia kohtia, joista saattoi tehdä vielä tyynynliinoja, ja niihin virkattiin pitsiä. Paitsi hyödyllisiä perustaitoja, opin mummulta tavan elää ja tehdä askareita.  

Kävin kansakoulua neljä vuotta. Kässytunneilta muistan puuvillalangasta virkatun pölyrätin ja sipulipussin sekä ainaoikein villalangasta kudotun patalapun. Tehtiin muutakin, mutta lankatöitä olivat nämä. Myöhemmin, yläkoulussa oli tumppua ja sukkaa – jotka sitten isä teki minun osaltani valmiiksi.

Murrosikäisenä innostuin virkkaamaan mustaa pitsiä pyyheliinoihin ja hartiahuiveiksi. Ja tekemään ristipistoaakkosin kirjaimia vohvelikankaisiin pyyhkeisiin. Ei, kapioita en tehnyt, niitä oli mummun kaapissa vielä käyttämättöminä. Mutta lahjoihin tuli itsetehty leima. Mitä se sitten minulle antoi? Minulla oli taito, josta jäi todistukseksi jokin työ. Lukemisesta ei jäänyt mitään. Urheilusuorituksiin en yltänyt. Mutta kutimia oli aina jossakin. Kuljin pitkään mummun kanssa sukulaisissa. Eräänkin hiihtoloman (taisin olla 15) muistan, kun menimme yöjunalla Tampereelta Joensuuhun (eihän nyt toki mitään makuuvaunuja). Minä sain sillä matkalla aikaiseksi villapaidan, mutta sitä en muista, mikä työ mummulla oli mukana. Yö kuitenkin kudottiin, luettiin, ratkottiin ristikkoja ja torkuttiin. Eväät toki syötiin myös (ravintovaunuhinnoilla sai sukkalangat). Mummu saattoi myös kylässä pyytää pukot ja langat joutilaille käsilleen tai jatkaa toisen keskeneräistä kudinta.

Meni vuosia, että en juuri tehnyt mitään, ehkä joitakin sukkia ja tumppuja ehkä. Ja itselle asusteita. Edes opiskeluvuosina en kutimia muistanut. Vauvaneuleita pojalleni teki joku muu: ei äiti, en minä, mutta mummu ja rouva Jutila (jonka elämästä opin myös monta asiaa, ja jota ikävöin usein). En minä ehtinyt enkä saanut aikaiseksi mitään, kun poika oli pieni. Joskus sai jotakin asiaa varten kodinhoitajan, enkä lakannut ihmettelemästä, miten ne ihmiset samanapäivänä hoitivat lapsen, pesivät pyykin, siivosivat, leipoivat ja olivat iloisia...

Nykyiselle puolisolleni olen kuitenkin tehnyt sukat jo ennen kuin olemme tavanneet ensimmäistä kertaa. Oli kylmä talvi. Olimme pitkään sähköpostien ja virtuaaliviestinnän varassa (nelisensataa liuskaa kirjeenvaihtoa ennen tapaamista ja paljon sen jälkeen). Niistä sukista lähti ilmeisesti tämä nykyinen herätys-hurahdus tähän kutomiseen.

Kutoessaan pitää mielessään sitä, jolle tekee. Joku sanoi, että käsityön tekeminen on kuin esirukousta: ajatukset ovat saajassa. Käsintekemisen ilo on konkreettista. Langat näkyvät, tuntuvat, puikkojen kilinä ja kalina tuovat lapsuuden äänimaisemat lähelle, hahtuva tuoksuu lampaalle. Mieli rauhoittuu, mieli on tyytyväinen. Toisinaan tuntuu, että kutominen on sijaistoimintaa: ei ole rajaa sillä, paljonko lankoja hankkii, paljonko neuleita on kesken, paljonko voi viettää aikaa kutimen kanssa. Voin uppoutua omiin ajatuksiini rauhassa. Olen alkanut katsella televisiota, niin että voin istua ja kutoa. Omille opiskelijoilleni tein muutaman talven pipoja, koska "ei äiti osaa eikä kerkiä". Oli ilo nähdä, miten niistä tuli tavaramerkki ja haluttu vaate.

Tällä hetkellä olen toipilas, vielä sairaslomalla. Käsityö on antanut minulle sitä mielenrauhaa, mistä olen ollut paitsi. Kutominen on saanut minut etsimään yhteisöjä, vaikkakin virtuaalisesti, sillä olen muuten melko eristäytynyt. Olen saanut uskoa itseen, omiin voimiini, taitoihini; iloa ja myötätuntoa, joskus myös pahaa mieltä, mutta hyvin harvoin. Kutominen siis on mukana arkipäivässäni, ja pitää minutkin elämänsyrjässä kiinni. Olen kutonut vauvoille ja vaareille, mutta itselle en juuri mitään. Yksi syy siihen on, että lankaa tarvitaan aina niin paljon. Olen myös laiska suurentamaan kolmenkin x:n ohjeita.

On myös päähänpinttymiä, mutta niistä mäkihyppykisan jälkeen, jotta oivallinen kutoma-aika ei mene sivu suun  (tai ohi käsien).