Lomapäivät hupenevat uhkaavasti. Olen koettanut miettiä, mitä konkreettista olen saanut aikaan tai missä vointini on kohentunut kolmen kuukauden aikana. Astma on hyvällä mallilla. Vatsa oikkuilee vain joskus, mutta silloin kunnolla. Päänahka parantui melkein kokonaan (ei ole enää rikki). Verenpaine pysyy korkealla. Nukun kohtalaisen hyvin aina silloin kun nukun. Nukahtaminen on vaikeaa, mutta yhtäjaksoinen uni on tarpeeksi pitkää. En enää heräile tunnin välein. Ahdistus pysyy taustalla, ellei mikään sitä riehaannuta.

Lääkitys on ennallaan. Käsitöitä teen koko ajan, jopa niin, että niistä on tullut sijaistoimintaa. En ole päässyt liikkeelle. Välillä menee päiviä etten käy ulkona ollenkaan. Aloitekyvyttömyys on entinen.

Olen eristynyt entisestään. Puhelin soi ehkä kerran viikossa. Kukaan ei käy (ja miksi kävisi, kun saatan piileskellä toisessa huoneessa, jos vieras ei miellytä). En käy missään. En tapaa ketään. Olen tullut entistä virtuaaliriippuvaisemmaksi. En halua yhteisöihin joissa joudun vertaamaan itseäni muihin. En halua yhteisöihin. Mutta ilman viiteryhmiä en kuulu mihinkään, en ole mikään. Ei riitä, että kirjoitan mitä sattuu. Käyn vielä muidenkin tekstejä kommentoimassa. Takerrun sanoihin, jotka ovat minulle maailmani, en tule kuulluksi tai jos tulen, en osaa sanoa sitä, mitä haluaisin tai siten kuin haluaisin. Alkaa selittely. Tämä osoittaa, että en ole valmis palaamaan työyhteisööni. En kestä hiljaisuutta. En halua että minut vaietaan olemattomaksi.

Varjot muuttuvat mustiksi.

Maailma on sana. Kieleni rajat ovat maailmani rajat. Samuli Paronen.

8.11. Voi olla, että muistini on lyhyt. En kuitenkaan muista, milloin olisin ostanut vaatteita, joiden kokonumero alkaa nelosella. Kaikki alkavat vähintään viitosella. Koska yleensä olen ostanut vaatteita? Alushousuja ja liivejä kyllä. Kiskurihintaan. Sekaannuin asiaan, josta olisi parempi ollut pitää suunsa kiinni. En osaa ommella. En löydä vaatteita kaupasta valmiina. Niinpä on otettava sitä, mitä saa. Ateljee-ompelija voisi osata tehdä kauniitakin vaatteita, mutta mihin hintaan? Aivan, ottaa kunnon tuntipalkan ja maksaa alv:nsä. Mutta meikäläisen sairaspäivärahalla ei käy. Vaatteita on usein ostettava siitä ilosta, että ne sopivat päälle, Useimmat näyttävät säkeiltä, loimilta, kaavuilta, kaljasaavinpeitoilta.  Siksi ihmettelen joskus, miksi ihmiset, jotka voivat ostaa millaisia vaatteita tahansa tai kenties itse jopa ommella, suostuvat kuvauttamaan itsensä mikä tahansa luomus päällään muodin nimissä. Ehkä rahasta hekin. Olisinko minä valmis tekemään mitä vain rahasta? luultavasti, vaikka sellaista ei olekaan tapana sanoa ääneen.

En taida oppia koskaan.