oli hintaa lankakaupassa. Pitihän sinne päästä, nimittäin Tekstiiliteollisuuden myymälään. En ollut aikaisemmin käynyt. Langat olivat kauniita, ennen kaikkea alpakkalanka, jonka hypistely suorastaan rauhoitti. En raskinnut ostaa mitään. Puikkoja olisin tarvinnut, vaan pitää odottaa, kun pääsee ensi kuussa etelävaltion puolelle. Säästää ainakin 75 %. Ja se on paljon.

Tämä Villikanin loki on vain kulissi. On helppoa kirjoittaa neuleista ja siitä, mitä saa aikaan. Teen enimmäkseen mallista. Olen jo jopa harjaantunut siihen. Sitten aloin miettiä, että onko se vain tietynlaista sosiaalisesti hyväksyttyä orjuutta: noudattaa ohjeita, sopia muottiin, olla kuten muut. On kunniallisia kutojia, jotka eivät tee niin suurta numeroa käsitöistään. On niitä, jotka ihmettelevät, miksi noudattaa ohjeita, kun muutoin saa sopivampia ja yksilöllisempiä. Olen melko varma, että kutomiseni on vain ja ainoastaan osoitus siitä, että sovin jonkinlaiseen viiteryhmään, ruotuun, ja olen siis normintäyttävä ihminen. Varmaan pitäisi suunnata toisin tämän tekstin kohderyhmä, luopua neuleblogi-statuksesta, koska se on enimmäkseen harhaa. En onnistu huijaamaan itseäni tämän pitemmälle.

Eilen oli kaksi keskeneräistä työtä, jotka ajattelin viimeistellä. Lanka loppui kummastakin, ja koska jouduin hakemaan sitä lankakamarista ja kurkottelemaan korkealta – ennen kaikkea liikkumaan muutamia metrejä – aloitin kaksi uutta työtä. Nyt on neljä kesken, eikä millään oikein tavoitetta tai kohdetta.

Kirjoitin muutaman rivin myös varjoista ja kiiltävästä lasista, josta ei peilaudu juuri mitään.

19.10.

Tämä päivä oli kirkas. Kenties juuri siksi varjot näkyvät selvemmin. On vaikeaa olla nahoissaan kun kaipaa olomuotoon ja todellisuuteen, jota kenties ei ole olemassa. Kun näkee muita ihmisiä, oma tyhjyys ja kielteinen verrattomuus näkyvät selvästi. jos olisin viisas tai edes kokenut tai uskalikko, katsoisin peiliin ja ottaisin valon säteet itseeni. Mutta olen mieluummin kivi, kallio, joka vapisee ja pala palalta murtuu ja murskautuu maaksi.

Elämme yötäpäivää kahdenkesken. Olisi paljon puheltavaa, mutta en saa asiaani sanoiksi. A. tekee lähes kaiken. Minä vain olen. Tämä ei voi kovin kauan jatkua näin. kumma juttu, että asiat eivät etene niin, että rupeaisin tekemään jotakin. Aikani menee siihen, että alan pelätä, milloin seinät kaatuvat. Ja se se vasta vie energiaa. Vähän niin kuin odottaisi maailmanlopun tulevan.

Poikanen pyörittelee taas liian helposti minua. Hän on irti, puoli metriä maasta, ja elää siinä todellisuudessa, minkä itselleen luo. Mitäs minä sitten teen? Niinhän minäkin teen: luon itselleni murenevan pohjan ja huojuvat seinät ja valitan myrskyn rajuutta! Vaikeata on olla äiti, vaikeata on olla ihminen.

Kaikki paperit ja tavarat, jopa langat ovat hujan hajan, kaikkea on liikaa ja mitään ei löydy. Kaikki lojuu. Olisipa taikasauva, joka järjestäisi halutunkaltaisen todellisuuden. Voi, kun osais soittaa!

Töistä ei edelleenkään kukaan kaipaa. Olen ollut kaksi kuukautta kotona eikä puhettakaan kukista tai suklaasta! Kaksi kuukautta on jäljellä lomaa, toipumista (mistä, mihin?), ja paluu siihen arkipäivään, jossa asiat ovat samoin kun lähtiessäni, saavat kaiken mustenemaan. En haluaisi ajatella, mutta uniini ovat taas tulleet työt.  Mene ja tee tiimityötä, josta kukaan ei havaitse sinun puuttuneen mutta ei huomaa palaavankaan.

*****

 

19.10.

Peilin tyttö on harmaa myös iholtaan, ei kalvakka, ei punakka vaan harmaa. Kelmeä. Sama vaikka tupakoisin, hipiäni ei muutu huonommaksi. Tänään havahduin siihen, että puhun, selitän sukulaiselle, jonka luona olin käymässä, kaikkea mahdollista, nopeaan ja asiasta toiseen hypellen, mutta en näe kuulijaani. En uskalla katsoa toista ihmistä, luultavasti pelkään, että en näe mitään. Peilikin on muuttunut sellaiseksi, että se ei heijasta, vaan imee katseen. Pitäisikö kiillottaa? Vai pelkästään pyyhkiä pölyt?