Yöllä unta odotellessani mietin, että kun olisi suora yhteys johonkin typepadiin tai muuhun sellaiseen. Niin paljon hienoja, hyviä ja monimutkaisia ajatuksia oli ajateltavana. Vaan ei. Itse on istuttava ja naputeltava omin käsin tähän: se on ajatusten jalostamista, eikä aina ollenkaan parempaan suuntaan. Ehei, en minä suinkaan pidä tätä lokikirjaa pakosta, velvollisuudesta, lukijoitten iloksi. Minä haluan kirjoittaa! Jos kirjoittaisin enemmän, voisin ehkä paremmin. Jos kirjoittaisin huolellisemmin ja tarkemmin enkä piittaisi olla in cognito,  saisin ehkä itsekin irti juuri niitä palasia ja riekaleita, joilla oloani voisi paikkailla.  

Ei hätää, sillä joku lukija on jo tunnistanut minut tai oikeastaan sijaintini. Poikanen on myös pyytänyt osoitetta – aikoo puolen vuoden jälkeen uskaltautua katsomaan, mitä hänestä kirjoitetaan vai kirjoitetaanko mitään. Kolmas on sanonut, että on vaikea kommentoida, koska asiat joista kirjoitetaan, ovat vaikeita eivätkä yksiselitteisiä. Totta onkin: ei puhuta kantapäänteosta ja puikkovalmistajan priorisoinnista. Vaikka eivät kai nämä elämisen ja ihmisen asiat ole sen kummempia. Läheskään kaikelle sille, mitä haluaisi kertoa, ei ole olemassa sanoja, ja vaikka olisikin, sanat ovat monimutkaisia. Sanojen moniselitteisyys ja niiden tarkoitteiden häilyvyyshän tätä maailmaa sekoittavat ja markkinataloutta ylläpitävät. Miten voisi ihminen olla yksiselitteinen?

Sinänsä mielenkiintoista, että me lähes kaikki suhtaudumme ihmisiin niin kuin Saint-Excupéry kirjoittaa: aikuiset ovat numeroita, määriteltävissä olevia asioita, joiden avulla ne tarkastelevat toisiaan ja ympäröivää maailmaa (yksinkertaistus Villikanin oma). Mitä me ajattelemme toisesta ihmisestä: kuka mitä, missä, mitä tekee työkseen, kenelle on sukua? Sitä kautta liitämme toisiamme siihen maailmaan, joa meitä ympäröi. Turvallista, eikö vain? Ja toisaalta: mitä se kirjoittaa sinne lokiinsa, minustako, mitä se minusta kirjoittaa? Ei ajatella sitä, mitä se ihminen itsestään kirjoittaa. Sillä kaikki kirjoittaminen nousee ihmisestä itsestään, suodattuu hänen ajatustensa ja kokemustensa kautta. Objektiivisesti on äärimmäisen vaikea kirjoittaa.

Mutta nyt saatte nähdä jotakin: kuvan minusta! Ulottuvuuksia siitä voi hahmottaa, vaikka neule onkin se tärkein. Ehkä jokus näistä syntyy palapeli.

Tämä on se aiemmassa postauksessa kerrottu hassunkurinen huivi, jonka tein siitä ilkeästä Sumatra-langasta. Luulen, että se on oikein hyvän näköinen jollakulla hoikalla ihmisellä. Seuraavan teen, jos teen, ohuemmasta langasta. Mallihan oli Magknitsissa. Hauskinta tämän tekemisessä oli se, että  en oikein koko aikana ymmärtänyt, mitä olen tekemässä ja missä järjestyksessä! Siksi olen iloinen, että neule muistuttaa mallia, vaikka mallinukke ei. Oma hauskuutensa oli napit, jotka piti tehdä parsimalla lankaa muovikorkin päälle. Olisi jäänyt varmaan tekemättä, mutta onneksi A. raotti sähkötyökalupakkiaan ja sain tehdä napit sähköjohtoputkensulkijan päälle.  Juuri tähän työhön tämä lanka näkyi sopivan mainiosti, vaikka fifiksi tai pontsoksi ei suostunutkaan. Lankaa jäi vähän, joten värkkäsin siitä pipon:

Olen tehnyt myös kolme muuta pipoa, joista kaksi on kävellyt Poikasen mukana ovesta ulos. Kumpikin oli ribbipipoja perusjoustinneuleella, ensimmäinen vaaleansininen ja toinen maastoraitaisesta HipHopista, vai mikähän se lanka on nimeltään. Kun sitä lankaa oli puolitoista kerää, jatkoin myös viime talvena tehtyä kaulahuivia, ja johan rupesi sekin kelpaamaan.

Minulla on muutamia keriä Novitan Tango-lankaa, joita olen kokeillut nyt. Muotia nämä taisivat olla pari talvea takaisin. Tein yhdessä punaisen Seitsemän veljeksen kanssa myssyn ja tumput. Saman näköiset rukkaset minulla on ollut nelisenkymmentä vuotta sitten...

Huomaatte varmaan, että neuleet ovat viimeistelemättömiä, siis höyryttämättömiä ja karvalangan osalta harjaamattomia. Millaiseksikohan luulen niiden muuttuvan?

Kuivausrumpu pyörittää parhaillaan eilisiä pyykkejä, joten voin kertoa, mitä niiden kanssa oli koneessa. Aiemmin jo valmistuivat nämä punaiset tumput, jotka kutistuivat kovin paljon:

Monessä yhteydessä on puhuttu "virolaisesta hahtuvalangasta" ja sen laadusta. Minulla on ollut sitä monenlaista ja voin sanoa, että se käyttäytyy eri tavoin. Punainen on ollut eniten kutistuva väri, liekö sitten sattumaa vai onko väriaineessa jotakin erityistä. Rewoolin meleerattu hahtuvalanka on ohutta ja kuivakkaa, katkeilee helposti eikä ota kutistuakseen (oranssi kassi). Mutta Jõgevan villatehtaan yksivärinen ja meleerattu ruskea oli kuohkeaa ja vahvaa (kuvan toinen kassi). Ei voitane puhua yksiselitteisesti vain virolaisesta hahtuvasta. Mitään erityistä hajua en siinä ole huomannut, lampaalle se haisee, niin kuin käsittelemätön villa yleensäkin. Ja huolehtii käsien rasvauksesta.

Olen aivan unohtanut kertoa ison halauksen ja kiitoksen Hemmelig vänilleni TiinaV:lle, joka yllätti minut täysin lähettämällä kolme kerää Mark&Kattensin roosahtavaa Savann-lankaa! Ihmeellisiä ihmisiä täällä maailmassa! Luotan siihen, että ilo kiertää takaisin luoksesi.