Varjojen rinnalle loin peilin. En ole varma, onko järkevä lokeroida kaikkea. En ole varma, näkyvätkö varjot peilissä tai jättääkö peili jotakin varjoon. Ihminen on itselleen kaikkein suurin uhka.

Peili:

18.9.

Opettelen sanomaan ei turhille asioille. Ei on yksinkertainen sana ääntää ja lukea, jopa ymmärtää. Vaikeampaa on määritellä, mikä on itselle turhaa. Juuri nyt minulla on mahdollisuus sanoa ei useimmille asioille, sellaisille ennen kaikkea, joita on tapana tehdä sosiaalisen tai jonkin muun pakon vuoksi. Minun ei tarvitse soittaa äidilleni, ellei minulla ole asiaa. Ei ainakaan siksi, että äideille on tapana soittaa sunnuntaisin. En pyri ammattiyhdistyksen hallitukseen, vaikka olen siitä kiinnostunut, sillä paikallisyhdistys ei tavoittele niitä asioita, joita mielestäni pitäisi.  Oppiminen on vaikeaa. Oppimisen opetteleminenkin on vaikeaa.

Toinen vaikea asia on, että ilo, onni ja nautinto ovat jokapäiväisiä, ja ne on otettava irti kulloisestakin hetkestä. Arkipäivästä, pienistä asioista. Hämmästyksekseni jotkut ihmiset tuntuvat oppineen nämä asiat jo suorastaan äidinmaidossa, joka tapauksessa paljon aikaisemmin kuin 45-vuotiaina. Minun oppimisessani on kysymys pois oppimisesta, siitä ajatuksesta luopumisesta, että minähän tiedän, minähän osaan tämän asian jo. On vaikeaa antaa periksi sille, että voin vielä oppia uusia asioita, ajattelutapoja, muuttaa suhtautumista. Periaatteista tinkiminen ja niiden muokkaaminen on vaikeinta, vaikka hyödyllisintä; ainakin jos panee itse itsensä siihen eikä joudu siihen painostuksen tai pakon alla. Ihmisen tulisi oppia elämään niin, että  voi päivittäin katsoa itseään peilistä. Vain itselleen on vastuullinen omista ajatuksistaan, periaatteistaan, jopa teoistaan. Se ei toki vapauta moraalisesta vastuusta yhteisössä, mutta ei pidä toimia omia moraalisia periaatteitaan vastaankaan. Isäni tapasi sanoa, että joka pystyy pettämään itseään pasianssissa, pystyy mihin vain. Vanhemmiten olen huomannut, että niinhän se on.