jos muut nukkuvat. Illalla olimme kaksi tuntia sähköttä. Oli jo hämärää ja sain neulottua Maya-huivin valmiiksi. Seuraavan kuvauksen yhteydessä se pääsee mukaan tänne sivulle. Ja on pakko myöntää, että aalto-huivi "på vågor" piti purkaa. Se vain yhtäkkiä alkoi hermostuttaa. olin tehnyt kymmenen senttiä ja sitten huomaamattani vaihtanut suuntaa ja tehnyt toisen  kymmenen senttiä. Olin siis varsinaisessa ristiaallokossa. Jolloinkin sitä vain on hermot pinnalla.

Kärsin parhaillaan vatsavaivoja ja se ajaa sängystä ylös tunnin välein. Niistä ei nyt sen enempää yksityiskohtia, mutta... Vaivalloista tämä eläminen.

Iltapäivällä varjot peittävät jo kaiken.

27.8.

Olo on samanlainen kuin seitsemän vuotta sitten: kun voisi muuttaa toiselle puolelle maailmaa ja aloittaa tyhjästä, ilman nimeä, muistoja, velvoitteita, sopimuksia. Kun voisi olla rauhassa. Vaan ei, ei koskaan ole mahdollista toimia niin.  Muistot ovat ihmisessä joka tapauksessa aina, läsnä, kaikkialla. Itseään ei pääse pakoon. Elokuvassa "Mies vailla menneisyyttä"  päähenkilö on vapaa menneisyydestään, tunteistaan, tunnesitoumuksistaan, muistoistaan. Niin kuin Kaurismäen kuvissa aina, kaikki on suoraviivaista, konstailematonta, pelkistettyä. Mies vaikuttaa onnelliselta. Miksi tietoisuus muistoista luopumisen kipeydestä satuttaa minua niin, että lamaannun lähes toimettomaksi? Miksi suostun oleilemaan itseni kanssa silloinkin, kun selvästi huomaan viljeleväni sellaista kasvustoa, joka lopulta tunkee ulos kaikkialta ja hirttää itse itsensä – ja kaiken muun vie mukanaan? Miksi ihmiselle on niin vaikeaa olla itse? Olla itse itse?

Jokohan alkaisin olla valmis kirjoittamaan varjoista julkisesti varsinaisille lokikirjan sivuille? Odottelen nyt kuitenkin B-todistusta, jos vaikka sitten. Miksi tässäkin asiassa perfektionisti minussa nostaa päätään?