vai onko? Vuodatus.net temppuili eilen ja päivittelee jatkuvasti blogeja blogilistan suosikkeihin. Omista tiedoistani blogilistalla voin lukea, että lokikirjallani on kaksi lopettanutta tilaajaa. Aktiivinen ajatustyö sanoo, että en ole kiinnostava. Omituista! Miten niin minä? Sehän ei ole \'minä\', vaan mielikuva minusta, joka kirjoittaa. Tai tekee tavanomaisia, tumpeloita käsitöitä. Vaikka varsin hyvin tiedän, että lukijoita on saattanut pelottaa pois käyttökatkos. Tai sitten sama, mikä minua itseäni: ei vain yksinkertaisesti ehdi lukea kaikkea, saati sitten kommentoida. Ja joskus joku mielestäni turha tai hienosteleva, jopa ruma neule häätää hetkeksi pois.

Ja sitten on tietenkin nämä varjopuolet.  Nekin ovat omanlaisiansa. Ja vielä varsin pinnallisia, sillä minä en uskalla kirjoittaa. En uskalla pukea edes itselleni sanoiksi kaikkea sitä, mikä tulee ulos hikenä ja muina eritteinä. Erno Paasilinna -vainaa kirjoitti joskus, että kirjastonhoitajan ammatti on niin kuiva ja tylsä, että siinä olevat naiset lakkaavat menstruoimastakin jo 35-vuotiaana. En ole kirjastonhoitaja, eikä ammattini ole mitenkään kuiva, mutta niin vain on yksi sykli vähemmän elämässä. Minua pelottaa. Haa! Oletteko kuulleet naisesta, jota eläminen pelottaa 45-vuotiaana? Joka tietää, tuntee, näkee ja kokee, haistaa, maistaa, kuulee ja puhuu, mutta ei uskalla sanoa itselleenkään, mitä, miksi, miten ja milloin pelkää. Vaikenen.

Luin vielä kirjaukseni, jossa puhun Ullaneuleen pitsihuiviohjeesta. Toivottavasti se ei ole kuitenkaan vienyt lokirjaltani lukijoita. Sen voi toki lukea niinkin, että ohje oli huono ja että neuleesta oli pakko painella pois  pullistumia.  Ei, ei, ei!  Lanka oli mitä sattuu (Jacobsdahlin Angorina Lyx) ja olenkin sen ilkeytensä takia pannut muhimaan perimmäiseen nurkkaan. Ja kuprujen eli kennomaisten kohoutumien (niitä syntyy, kun lanka on liian paksua tai muuta vastaavaa, tai vaikka ilkeää) paineleminen pakonomaisesti on omaa pakkotoimintaani. Tiedättehän: kuplamuoveja on pakko posautella rikki ja vakuumimehutölkkejä polkea pamahtaen lattiaan. Ai ette? No, sitten ymmärrätte varmaan, että minun ei ole soveliastakaan muotoilla sanoiksi, mitä minussa tapahtuu. Liikun vastedeskin varjossa.  

Olen minä jotakin saanut aikaan. Ensinnäkin elokuun 15. aloitettu salaneule muhii jo ties kuinka monetta päivää käsityökorissa. Ihan omaa ilkeyttään sekin: kaarrokkeen harmaa raita alkoi kiristää ja jouduin sen purkamaan. Siinäpähän sitten odottaa valmistumistaan! Eikä puutukaan kuin kolmisenkymmentä kerrosta kaarrokkeesta ja sitten kaulus. Ja neule on matkalla Inariin, jossa on jo talvi, ja ystäväni ehtii palella jääkarhujen kanssa ennen kuin saa paitansa. Pah.

Ja toinenkin, oikein iso PAH! En saa nimittäin kuvia liitetyksi tähän. Ei siinä mitään. Olisitte nähneet myös Salaisen ystäväni TiinaV:n lähettämästä Debbie Blissin Maya-langasta neulotun Aurora-huivin. Ja tekeillä olevan vauvan pitsinutun, jonka ohjeella paiskasin vesilintua. Ja eilen Neulomon lankavaihtoringistä saamastani mohairlangasta eilen neulomani huivin, joka on paraikaa matkalla jo Kangasalle.

Kun ei niin ei. Johan tätä tässä oli.