Halu kirjoittaa, sanoa, on varmaankin minulle myötäsyntyinen. Kirjoittaessa pääsee itsestään käsivarrenmitan päähän, voi katsella ainakin näennäisen objektiivisesti. Jos uskaltaa. Jos osaa. Lokikirjan kautta tullut kirjoitusten julkisuus on vain uusi ulottuvuus, jonka voisi käyttää hyödykseen, kun viitsisi reflektoida. Vaikka toisaalta kai ihmisen elämä on vain ja ainoastaan itsereflektointia. Konstruktivismi ei ei siis ole vain nykyisen oppimiskäsityksen ilmiö, vaan varhainen, perin varhainen. Kenties itse nasaretilaisen puusepän poika oli ensimmäinen tunnettu konstruktivisti.

Mielen mustuus aiheuttaa sen, että myös kirjoitus tulee ulos mustana, vuolaana, tulvivana virtana, ja peittää alleen kaiken muun. Sanat ovat tiiviitä, väliin ei mahdu valoa. Sitä paitsi olen huomannut, että kun kirjoittaa mustasti ja mustuudesta, saa kovin vähän kommentteja. Sitä kautta palaan taas arkeen ja huomaan, että tapani verbaalistaa kaikki, puhua siitä, mitä sydämessä on, ei ole helpoimpia. Ihminen ei ole tottunut auki repimiseen, näyttäytymiseen. Mutta totisesti minä sanon, että ihminen syntyy vuorovaikutuksessa toiseen ihmiseen, ihmisyys on pohjimmiltaan dialogista.

Otan liian suuria paloja, vaikka en ole märehtijä, olen ihminen. Olympialaisneule oli minulle todellinen tyhjennysharjoitus. En ollut kilpailukunnossa. Ehkä en ollut psyykannut riittävästi. Tein kyllä kaikkea muuta samaan aikaan, sain valmiiksikin, mutta villapaidan ompelemiseen ei riittänyt enää paukkuja. Olen koettanut analysoida sitä, miksi niin kävi. Jos en olisi kesken kaiken alkanut tehdä huiveja ja pipoja, paita olisi valmistunut. Halusin välttää määräaikaa. Halusin säilyttää itsemääräämisoikeuden. Ehkä olen oppinut ulos aikatauluista. Kenties siltä osin sairausloma onkin tehnyt tehtävänsä?

Joka tapauksessa olympiakutomisesta tuli pakkopullaa. Ehkä alitajuisesti rinnastin sen pakkotahtiseen (toisten määrittelemin ulottuvuuksin), näennäisesti vapaaehtoiseen työhön, jota velvollisuudentuntoisena puursin, vaikka jo alussa huomasin, että se on ylivoimaista. Niinhän minä tein töitäkin vuosikausia. Kunnes lopuin, taannuin ja nyt palailen pätkittäin. Jollakin merkillisellä tavalla tuo villapaidan kutominen rinnastui työntekoon. Sen jälkeen en ole oikein saanut mitään valmista. Olen kyllä mukana Lankahamsteridieetissä edelleen, mutta mutta: neulon pitsiä ohuesta mohairista! Langankulutus on minimaalinen. Mutta enpä osta.

Langoista puheenollen: helmikuussa (kirjaus 15.2.) kiukuttelin karvaistakin karvaisemmasta Jussi-langasta. Olin ostanut sitä yhdessä muunväristen kanssa joulun alla, mutta tuo siniharmaa oli kammottavaa. Kun kudoin autossa, näytti siltä kuin koira olisi vieraillut etuistuimella. Aikani mietiskelin, nielenkö kiukun, mutta äskettäin sitten kirjoitin asiallisen reklamaation Novitalle. Itse asiassa halusin vain kysyä, onko kyseinen erä jollakin tavalla poikkeuksellisen karvaista. Yllätys oli suuri, kun sain eilen paketissa Korialta samansävyistä, sileää Jussia, yhtä paljon kuin villapaitaan kuluu, sekä ystävällisen kirjeen, jossa selviteltiin asiaa. Novita ei pitänyt lankaa epäkuranttina, vaikka totesikin sen olevan laadultaan varsin karvaista! Olin ilahtunut hyvityksestä, jonka sain pyytämättä, sekä ystävällisestä, pitkästä saatekirjeestä.

Sen sijaan tänään postilaatikkoon tullut kesälehti ei ollut minua varten. Minähän en osaa (lue: ei ole kärsivällisyyttä) virkata. Taitaa olla enempi puoli ohjeista virkkuuta, en viitsinyt laskea. Kiukutti tietenkin (mhphy, ei suinkaan lehden vika, vaan se että en osaa), ja niinpä sitten huumorintajuttomana pilkunviilaajana kiinnitin huomiota sanaan neule. Kaikki virkatutkin vaatteet ovat neuleita. A. oli sitä mieltä, että mikä neulalla tehdään, on neule, oli välineenä puikko tai (virkkuu)neula. Ja pah. Ei minusta. Mutta mikä se sitten olisi, ellei neule? Virkekö?

Olen mukana vielä kahdessa määräaikaprojektissa, nimittäin NMH100:ssa sekä NHV:ssä. Kyllä, olen kutonut 100 grammasta lankaa. Kenties en ihan juuri tähän tarkoitukseen alun perin, mutta valinnan teen juuri tiettyä henkilöä silmällä pitäen. Pohjoismaisen neulovan ystävän lahja on tällä kierroksella jotakin itsetehtyä. Sitähän riittää. Itsekritiikin kynnys on yllättävän korkea. On vaikea valita kahden työn välillä, kumman panee matkaan. Ihan niin kuin vastaanottajalla olisi halu kirjoittaa julistaen, että tämän kammotuksen teki ja lähetti minulle Liinu Villikani. Katsokaa kaikki, eikö ole hirveä? Olen ihaillen katsellut kummankin vastaanottajan blogia ja neuletöitä, ja tunnen itseni amatööriksi. Kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanoisi: ei kukaan sinua huomaa, ellet itse mene mukaan...

Vaikka mustat mietteet kenties karsivat lukijoita siinä missä kuvattomat kirjoituksetkin, voin vain ihmetellä ja iloita eräästä asiasta. Olen puutteellisellakin kielitaidollani kirjoittanut ajatuksia viroksi - ja saanut monen monta lukijaa sekä muutaman mailin. On ihmeellistä osata selittää itseään vieraalla kielellä, sellaisella, jota ei kaiken aikaa kuule ympärillään. Ja sitten saada vielä myötätuntoista palautetta. Niinpä: minä osaan!

Inimene ikkagi kirjutab põhimõteliselt oma eluloost, kogemusest, ise ennast. Elus astume edasi tavaliselt neid radasid, kui on oodatud. Nii nagu konventsionaalselt on kõmbeks olnud. Kui midagi muud tahad – olgugi see su enda jaoks looduslik ja tõsi – oled ikkagi erinev, ebatavaline, teine. Tegelikult võiks ka nii olla, et ainult kadestame teine teist ega taha erinevale õnne sallida. Elukutselt olen õpetaja, ja ongi selles midagi sarnast kui kirjutamisesgi. Kui õpetaja, seisan ise nagu kahe maailma vahel, olen vahendaja, meta-olukorras. Elan maailmate vahel ja proovin üht teistele selgeks või arusaatavaks teha. Kas mul on sellesse õigus? Võib olla et ei, aga kes küsib?

Tunnen jälle, et proovin liiga palju ja otse sirgelt sõnades räägita. Võõras keel ei anna täpselt ütelda nagu tunnen, nagu on tahtmine. Aga sellega olen küll rõõmus et keegi veel minu mustusest aru saab ja proovib kaas elada. Põhimõteliselt inimene ongi ju igal pool sama. Mustuse puhul on juba nii, et must on must ning valge on hall. Värve on raske näha, samuti  ma ei tunne lõhna või maitset. Päevad ei paraku olegi vennakesed.

Kudumisrõõm on praeguseks kadunud. Kudumiseks oleks lõnga ja häid ideed küll nii palju – arvatavalt oleks rõõmu ka – aga võta näpust: valmis mitte midagi.