Tess haastoi minut tarinoimaan. Ideana on ottaa lause vähintään kolmesta seuraamastani blogista sekä haastajan blogista ja koota niistä tarina. Lisäksi on haastettava ne, joiden lauseita on käyttänyt. Tessin lisäksi lainaan Raparperiblogin Raisaa, Ikkunaiinestä, akkaa blogista elämää, tätä sekä Juurihoidon Arvia.

Puhumisen vaikeus eristää väkisin, tahtoi tai ei. Välillä tuntee olevansa totaalisen yksin muiden joukossa, vaiti ollen, pää täynnä lausumattomia ajatuksia ja kysymyksiä. Sitä ei vain jaksa nousta estradille, ei jaksa koettaa ääntä kuuluville, koska se vaatii fyysisiä ponnisteluja ja hengityksen uudelleen organisointia.

Se tosiasia elämässäni, että toimintakuntoni vaihtelee on läheisille raskasta. Sanaani ei voi luottaa. Vointini vaihdellessa myös toimintakykyni vaihtelee. Pahimmillaan en saa edes herätyksi, jään ihme houre/unitilaan. En nuku kunnolla, mutta en herää.

Kun on kaikki tämä kiire ja suru ja stressi ja ikävä ja syyllisyys ja väsymys on niin helppo käpertyä kerälle oman navan ympärille ja märehtiä siinä: minäminäminä. Tällainen ilma tekee hyvää. Se pakottaa kurottumaan itsestä ulos, aistimaan ja havainnoimaan. Se muistuttaa poskipäistä ja siitä miten jalat kantavat, ne kantavat kuitenkin. Se antaa perspektiiviä. Myrsky palauttaa minut pohjoiselle pallonpuoliskolle, tämän naisenmuotoisen maan hameenhelmaan, pisteeksi kartalle Muistuttaa siitä miten maapallo kiitää avaruudessa jalkojeni alla koko ajan, miten uudet vuodenajat pyörähtävät liikkeelle askeleideni tahtiin. Se palauttaa minut näille asvaltoiduille kaduille, tähän pimenevään vuodenaikaan ja muistuttaa miten hyvä asia on koti.

Yksi pala paremmin paikallaan - paljon vielä irrallaan ja kadoksissa.

Mahtaako näistä kukaan tunnistaa omia sukulaisiaan tai tuttaviaan?

Aluksi ajattelin, että eihän tässä ole mitään tolkkua. Mutta lukiessani ja kirjoittaessani huomasin järjen. Yhtenäinen teksti viidestä eri blogista kasattuna kertoo paljon. Tulen lukeneeksi ja valikoineeksi ajatuksia, joihin minussa on tarttumapintaa. Priorisoin niitä asioita, jotka tunnistan itsessäni. Koska päivät eivät ole veljekset, valikoin erilaisia pätkiä eri päivinä. Minä siis huomaan ja huomioin vain sellaista mikä kolahtaa, löytää muistijäljen omassa mielessäni.

Ja koko maailmahan on koottu tällaisista intertektuaalisista kokoelmista. Se mosaiikki, jota koetamme muovata näyttämään sisäiseltä maailmaltamme, on koottu sieltä täältä. Yhtäältä yhtä, toisaalta toista. Suodattaen. Kaleidoskoopin läpi. Tai ihan tavallisen kiikarin, ikkunalasin, ruusunpunaisten silmälasien. Ja mikä maailma? Koko hela McMaailma. Aina ja kaikkialla saatavissa, aina auki, aina aktiivinen. Kammottava juttu. Miten siis minusta tuli minä?

Keskustelu olkoon avattu.