Pääasiassa voin hyvin. Voisin kirjoittaa pitkästi siitä, mikä ahdistaa, mutta se on niin ahdistavaa, että mieluiten siirrän sen asian koppaan, jossa on asioita, joille en mitään voi. Se koppa on vanhastaan ollut melko tyhjä, sillä olen murehtinut niitä toisaalla. Nyt minun on pakko opetella pakottamaan itseni siihen, että jätän jotkut asiat tietoisesti syrjään. Ja ne ovat asioita, joita kuitenkin murehdin eniten: huolta Poikasen elämästä. Mutta ellen jätä muuta vähemmälle ja keskity ihan omaan itseeni, lakkaan voimasta edes ei-kuinkaan.

Lämmin syksy ja muutto ja myönteinen joutilaisuus kaikki yhdessä lienevät vaikuttaneet siihen, että olen tehnyt sellaisia asioita, joiden edellisestä realisoitumasta on jopa vuosia. Silläkin uhalla, että laiska töitään lukee, kerron, että kaivoin ikivanhan Pfaff-ompelukoneeni esille. suurin ongelmahan on aina langanpujotus (sen jälkeen kun itse masiina on nostettu – niin, mihinkäs muualle kuin keittiön pöydälle). Vanhoja verhoja lyhentämällä säästin pitkän pennin! Sitä paitsi nämä verhot eivät ole ihan hiljattain riippuneet missään.

Eräänä päivänä leivoin omenapiirakkaa. Kyllä, ihan itse. Tarkemmin päivä oli viime tiistai, kun A. oli entisöintikurssilla. No, piimäpohja olisi vaatinut soodaa, ja jokin muu lajike olisi ollut piirakassa parempi kuin Valkea kuulas, mutta että meilläkö olisi jäänyt piirakka syömättä? Eihän nyt toki. Toisena päivänä jatkoin kokkaamista ja tein keiton sillä aikaa kun A. maalasi pihapöytää. Siitä tuli jokseenkin mautonta (vettä oli liikaa ja mausteet liian korkealla kaapissa – minä kun en uskalla kiivetä). Mutta kahtena päivänä sitä syötiin, ja kun siskonmakkarat loppuivat, jätettiin liemi ja perunat sikseen.

Sunnuntaina oltiin taloyhtiön pihatalkoissa. Haravoin melkein kaksi tuntia pensasaroniakukkulan pensaanjuuria. Mikä siinä nyt on kummallista? No, olin "ihmisten ilmoilla" (vaikka omassa pihassa) ja sain hyötyliikuntaa. Naapurit eivät olleet kovinkaan sosiaalisia, joten sopeuduin hyvin porukkaan, jossa kukin nyhti omaa kohtaansa melkein äänettömästi.

Tänään oikoluin tekstejä uusimpaan Eteläpohjalaiset Juuret -julkaisuun. Se on useimmiten mukavaa, sillä lähes kaikki artikkeleissa esiintyvät henkilöt ovat jos ei esi-isiä niin ainakin sukulaisia. Tein siis omaan ammattiini liittyvää työtä enkä voinut huonosti. Juuria tehdään talkootyönä, joten sekin vaikuttaa siihen, että työskentely sujui rivakasti ja innostuneesti.

Kävin läpi pitkästä aikaa suosikeiksi merkitsemiäni blogeja. Niitä on todella pajon: päivityksiä tulee noin viiteenkymmeneen blogiin päivittäin. Poistin listalta taas jokusia – mitä kummallisimmin perustein, joten älkää huoliko, kyllä minä taas luen niitäkin blogeja, kun aikaa kuluu. Helminallen blogissa törmäsin ystäväkirjaan ja omaksikin ihmeekseni täytin sitä. Minulla oli pian neljäkymmentä vuotta sitten ystäväkirja, kansi oli vaaleanpunainen ja kannessa jokin hoikka, pitkäsäärinen nuori neito. Olen varma, että kyseinen kirja on tallessa, mutta se lienee niiden tavaroiden joukossa, jotka ovat kulkeneet varastosta toiseen ja ovat tällä hetkellä eksän kanakopissa.

Eilen söin lättyjä. A. paistoi iltaruuaksi. Voissa. Meillä on oikeata voita (omenapiirakantekoa varten ostettua). Yhtä hyviä en ole saanut kuin viimeksi silloin kun mummu vielä oli paistamassa lättyjä. Niitä syötiin hillon kanssa, ja kerrankin tarjottiin vaarille, joka empi, jolloin mummu sanoi, että "ei sunkan sunkan suus tuahesta ole".

No niin, puheripuliahan tämä on. Eilisin päättelin myös töitä, kaikki muuton jälkeen valmistuneita. Tai tuo R:n 70-vuotislahjatakkihan on aloitettu hänen merkkipäivänään 16.8. Lankana Fauna, malli oma, napit rumat:

Väli- ja kylätöinä (juu, oltiin kylässä) itselle wool-rannettimet, oikein hyvät haravoinnissa, ja unisukat hänelle-joka-ne-tulee-saamaan:

Ja muuan neiti täyttää huomenna vuoden. Perjantaina havahduin, että hänelle ei ole mitään valmiina ja aloitin ensimmäisestä langasta, joka osui käteen (Isoveli Colori). Nyt on valmiina. Ja postissa.

Ja jossain postissa kulkee vielä SNY:n pakettikin. Mitä tehdään, armas SNY, kysytkö sinä Kristeliltä ja postista vai kysynkö minä? Sinä tiedät, mistä ja milloin se on lähetetty... Harmittaa kovasti eikä vähiten sinun kannaltasi, sillä olet nähnyt vaivaa.

Puikoilla on kolme huivia.

Sellaista se on kun ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti.